Tiistaina illalla alkoivat krampit. Ensin hiukan miedompana, mutta kuitenkin siten että joka kerta noustessani ylös kramppi pakotti minut kumaraan. Sain kuitenkin jotenkin nukahdettua. Aamulla krampit lähtivät ihan käsistä. Koko alakerta kramppasi, tuntui kuin väliliha olisi ruuvinvääntimessä. Krampit kestivät kau-an, eikä kävely onnistunut.
Koska verta ei tullut, ja kramppi oli peräsuoli/emätin akselilla eikä niinkään alavatsassa sain käskyn mennä terveyskeskukseen. En muuten mennyt.
Vatsani oli aivan kivikova ja ehdin jo epäillä umpisuolta kunnes noin kello kahdeksalta tulvaportti viimein aukesi ja verta alkoi tulemaan. Paljon.
En päässyt omin voimin autosta ylös joten Makkonen haki apua ja minut kärrättiin pyörätuolissa polille. Krampit olivat jotain käsittämätöntä ja olen sentään kaksi sikiötä "synnyttänyt" vessanpönttöön. Kipu oli viedä tajun eikä esim. pissaamisesta voinut edes haaveilla. Tässä vaiheessa kipu oli levinnyt myös molempiin munasarjoihin.
Pääsin aika nopeasti lääkärin tutkittavaksi. Ulrassa näkyi elävä alkio (11+5), mutta myös massiivista vuotoa sekä n.7cm halkaisijaltaan oleva hematooma. Mikään ei kuitenkaan selittänyt krappaavaa alakertaani. Minut kärrättiin takaisin tarkkailuun ja sain kipulääkitystä. Pikkuhiljaa seuraavien tuntien aikana (ja saatuani vielä toisen hevossatsin kipulääkettä) krampit alkoivat helpottaa.
"Onko sinulla kuumetta?" Kysyi hoitaja ja vastasin kieltävästi. Mittari korvaan ja sim-sa-la-bim 38,2C. Ei ehkä tunnu paljolta, mutta miettikää mikä määrä panadolia yms. tuossa vaiheessa oli jo alla?
Siinä ei kauan ihmetelty kun olin jo ostastolla ja antibioottitippa lauloi.
Aamulla minut tutki uudelleen kolmen erikoislääkärin armeija. Tuomio oli tyly. Istukka vuotaa alapäästä ja hematooma on kohdun kaulan edessä. Lääkärin sanoin "Joko tämä menee kesken tänään, tai huomenna tai vasta esim. kolmen kuukauden päästä...".
Oikeastaan ainoa valo vitun pitkässä tunnelissa on se pikkuinen mahdollisuus jossa kohtu kestää tulehtumatta sellaisille viikoille, että vauva on elinkelpoinen.
Nyt olen kotona, ja kivut kramppien jälkeen ovat aika hurjat. Kuin minut olisi hakattu sisältäpäin. Olen aivan loppu.
Tätä en ymmärrä! Jos tilanne on toivoton, miksei minulle suositella raskauden keskeytystä? Nyt käytännössä makaan paikallani lamaantuneena ja odotan koska maailmani murtuu? Teen hidasta kuolemaa.
Olen nähnyt ihan tarpeeksi verta eliniäksi, ja kokenut varmasti enemmän kipua viimeisen kolmen viikon sisään kuin moni kokee koskaan. Koska tämä loppuu? Joko saan luovuttaa?
Voi ei, kyyneleet tulivat silmiin kun luen tekstiäsi. Olen koko ajan ajatellut että tällä kertaa tämä kestää! Nyt pitää kuitenkin vaan uskoa että tämä on vaan (taas) uusi koettelemus, mutta pieni on niin sisukas ja sä myös että pärjäätte! Paljon jaksamista ja voimia vaikeassa tilanteessa!
VastaaPoistaVoi itku! Mutta älä luovuta, kaikki on mahdollista. Jos nyt on jo viikko 11 loppupuolellaan, saatatte kuitenkin päästä niille viikoille, joilla vauva selviää!
VastaaPoistaVoimia teille!
t: rv 26 syntyneen terveen lapsen adoptioäiti
Voi herranjumala kuinka teitä koetellaan. Niin kohtuutonta, että tämä kaikki pitää kestää. Olen tosi pahoillani, että sinulle annettiin noin tyly tuomio. Toivon teidän puolesta parasta!
VastaaPoistaEi ole sanoja, millä kertoisin, mitä tunnen lukiessani tätä. Olen pahoillani ja toivon.
VastaaPoistaVoimia teille koko perheelle, raskasta oli lukea tämä päivitys.
VastaaPoistaOlen pahoillani "tuomiosta". Älä luovuta, kaikki on silti mahdollista!
VastaaPoistat: Elmiina
Makkonen käski tuomaan vielä esiin, että on olemassa myös mahdollisuus ettei tämä siis mene "kesken" ja sitä tarkoitin tuolla vauva selviytyy viikoille joissa sillä on elinmahdollisuus -kommentilla. Makkonen on ikuinen optimisti ja halusi, että muotoilen asian vielä näinkin.
VastaaPoistaKiitos kauheasti tuesta ja ajatuksistanne. Tänään sain jo ruokaakin alas ja olen tehnyt muutakin kuin tuijottanut kattoa ja itkenyt (avasin telkan). Aika näyttää mitä tapahtuu, odotus vaan on piinaavaa.
Eksyin tänne Muumin blogin kautta. Voimia tähän hetkeen! Kokemuksesta tiedän, miten pitkiltä nuo epätietoisuuden viikot tuntuvat, vaikka tilanteemme oli esikoisen kanssa hyvin toinen. Meillä epätietoisuutta kesti 9 viikkoa np-ultrasta alkaen. Ei ihan ehditty tarpeeksi pitkälle. Aina on kuitenkin toivoa ja sitä toivon teille.
VastaaPoistaToivoa, voimia.. VOIMIA ennen muuta, ylitse kaiken! Olen niin pahoillani kun olen lukenut teidän kohtuuttoman suurista vaikeuksista! :( Voi kun saisi toivomalla sen vauvan pysymään siellä, edes vähän aikaa vielä!
VastaaPoistaMitä tähän nyt taas kirjoittaa, kun ei kyyneliltä näekään mitään :(.
VastaaPoistaToivon, Toivon ja Toivon. Kaikki ajatukset teidän puolesta ja VOIMIA (taas kerran).
-Helmi
Olen seurannut tietänne sivusta jo jonkun aikaa. Teitä on niin koeteltu, että oma ruikutukseni on hävettänyt, enkä ole edes tänne pystynyt jälkeä jättämään.
VastaaPoistaHalusin toivottaa teille voimia ja niin kauan kuin on elämää on toivoa!!
Voimia. Jos on mahdollisuus, että ei mene kesken, niin se on jo todella paljon. Keskity siihen ja vain siihen.
VastaaPoistaKomppaan edellisia. Pidan taalla sormia rististissa ja toivon, etta tama paattyy kuitenkin hyvin!
VastaaPoistaTänäkin iltana ristin kädet teidän pienen puolesta! <3 Olette ajatuksissa! *halaus*
VastaaPoistaKun osaisin jotain sanoa tai auttaa edes jotenkin. Mutta en löydä sanoja. En osaa muuta kuin toivoa teille edelleen voimia ja että kaikki sujuisi kuitenkin hyvin!
VastaaPoistaOlette ajatuksissa. <3
Olen jo pitempään lukenut blogiasi. Minä myös vuosin aika pitkään. En ihan nuin paljoa enkä nuin aikaisin. Meillä se tulehdus iski viikolla 24 ja vauva syntyi silloin. Meillä mies on myös ikuinen optimisti ja uskoi, että kyllä se siitä. Vaikka alku oli hankala niin ihan "normaali" lapsi tuolla nyt kirmaa... Pidän teille kovasti peukkuja! Kaikki on mahdollista!
VastaaPoista