Kun olin pieni isoäitini sanoi minua mustalaislapseksi. Silloin en ymmärtänyt mitä Hän tarkoitti, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen kirkkaammin tajuan.
Olen muuttanut kahdeksan kertaa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Vanhempani asuvat edelleen talossa josta silloin lähdin.
Syyt ovat olleet mitä moninaisempia, mutta aina olen onnistunut itselleni selittämään miksi juuri tämä muutto on pakollinen.
Pohjimmainen syy on lähes aina ollut ahdistuminen. En ole osannut juurtua minnekään. Mikään paikka ei ole tuntunut kodilta.
Pysyn tyytyväisenä noin vuoden kerrallaan. Laitan kotia, istutan parvekekukkia, maalaan seiniä.
Sen jälkeen se iskee. Takaraivossa alkaa tykyttämään malttamattomuus, turhautuneisuus, ja tukahduttava tunne joka ikään kuin huutaa minulle että on jälleen aika liikkua. Pakata vankkurini ja vallata maantie.
Tämä on osasyy siihen, miksi viihdyin ulkomailla. Rakastin elämääni, josta olin vastuussa vain itselleni, ja jossa minun ei odotettukaan juurtuvan. Suuri osa ihmisistä joiden kanssa näinä vuosina liikuin oli samanlaisia. Meillä kaikilla oli syymme, joku salaisuus tai asia joka sai meidät lähtemään. Osa pakoili jotakin, kuten minäkin silloin, ja osa oli vain ymmärtänyt että maailma on suuri, upea paikka jota kannattaa lähteä katsomaan.
Sitten tapasin Makkosen.
Itse en olisi halunnut muuttaa takaisin Suomeen, mutta siinä missä minä rakastin sitä päämäärätöntä vapautta ja ulkopuolisuutta jossa elimme, samat asiat Makkonen koki täysin toisella tavalla.
Makkonen ei pakoillut mitään. Hän oli lähtenyt, koska oli tarvinnut syyn repäistä itsensä pois työelämästä, ja urasta joka vähitellen söi Häntä hengiltä. Kuitenkin hän kokoajan kaipasi takaisin juurilleen, maahan jonne Hän kuuluu.
Minä olin lähtenyt, koska en kestänyt enää. En halunnut ajatella lapsien saamista, uran luomista, enkä talon remontointia. Lähinnä kuitenkin sitä ensimmäistä.
Kun Makkonen lopulta päätti, että Hänen aikansa on lähteä, ajauduimme umpikujaan.
Ihminen, joka kammoksuu ajatusta takaisin paluusta, peläten ajautuvansa suoraan lähtöpisteeseen, siihen tukahduttavaan ahdistukseen jonka vallassa nousi koneeseen kaksi vuotta aikaisemmin on rakastunut ihmiseen joka kaipaa kotia, vakituista työpaikkaa ja rutiineja.
Lopulta päätimme, että Hän lähtee, mutta minä jään.
Kaksi kuukautta myöhemmin muutimme yhdessä takaisin Suomeen.
Nyt asumme Suomessa, kotimaassamme. 275km perheestäni, ystävistäni, ja kotikaupungistani. 711km Makkosen perheestä. Paikassa josta meistä kumpikaan ei tunne kuin muutaman ihmisen, ja jossa meillä ei ole yhtään ystävää. Kesälomalla, viettäessäni aikaa minulle kovin tärkeiden ihmisteni kanssa, huomasin olevani onnellinen. Loman loputtua totuus lävähti naamalleni, huomatessani olevamme Makkosen kanssa täysin eristyksissä. Kaksin tässä kaupungissa. Kaupungissa jota en tunne omakseni, ja jota en Rakasta. Olen yksinäinen.
Viime viikonloppuna, Makkosen juhlittua edellisenä iltana kaverinsa polttareita, heräsin päänsärkyyn joka ajoi minut alastomana sikiöasentoon suihkun lattialle. Tajusin, että minun on päästävä sairaalaan. Tajusin, että Makkonen ei voi auton rattiin hypätä. Tajusin, ettei minulla ole ketään kenelle soittaa.
Ajoin itse itseni ensiapuun, makasin osastolla ja odottelin kipulääkityksen tehoavan ja päätin; On jälleen aika lähteä.
Tälläkertaa minua ei ahdista. Rakastan nykyistä asuntoamme, ja odotan tulevaisuutta. Mutta silti me lähdemme, koska minun on ikävä kotiin.
Toimituksen huomautus: Edellämainuttu on kirjoitettu ajatuksenvirtana, eikä varmastikaan ole kovin selkeää tekstiä. Pahoitteluni.
- Rva. M
