maanantai 23. elokuuta 2010

On vastaus vain yksi: lapin suvi.

Aluksi iso ja lämmin kiitos kaikille Teille, jotka olette blogissani vierailleet ja jättäneet kommentteja. Ne ovat tärkeitä.

Vietimme Makkosen ja Isäni kanssa reilun viikon pohjoisessa. Kävimme tapaamassa appivanhempia, sekä rakkaani Lapinlahjan ystäviä muutaman päivän ajan ennenkuin suuntasimme uuden sukuni mökille 40km Inarista Angeliin päin. Matkalta nappasimme mukaamme myös Isäni joka lensi etelästä Ivaloon.

Mikä rauha! Mikä ihana, upea, siunattu rauha!
Onko kauniimpaa kuin erämaajärvi, jonka pintaan kangasmetsän peikonpartaa kasvavat männyt kuvastuvat?
Onko rauhoittavampaa ääntä, kuin paukahteleva kelo nuotiossa kuohuvan kosken rannalla?

Jokainen päivä paransi minua hiukan, ja selvitti ajatuksiani hiukan enemmän. Jokainen päivä elossa tuossa paratiisissa oli lahja.
Silti, rauhasta huolimatta en taaskaan osannut olla aina välillä ajattelematta, miltä tuo paratiisi maistuisi lapsen kanssa? Lapsen kautta. Lapsen silmin.
Miten Vaari opettaisi pikkuista sytyttämään nuotion, ja miten tämä ylpeänä huljuttaisi mehulla uuden pienen kuksansa käyttövalmiiksi. Miten poimisimme yhdessä marjoja suoraan mättäästä ja ihmettelisimme hassuja riiaavia kuukkeleita. Miten lapsi henkäisisi ihmeissään nähdessään ensimmäisen porotokkansa tai uljaan hirvaan seisomassa rantatörmällä. Tai miten Isä opettaisi lapselleen sukunsa historiasta ja elämästä pohjoisessa.

Vielä jonain päivänä, minäkin saan ehkä kirjoittaa jonnekin lasteni ensimmäisestä matkasta pohjoiseen Mummon, Lanopin (laina-anoppi) ja Papan luokse.

Siihen saakka jatkan turinointiani ja tarinointiani täällä, ja haaveilua. Sitä en lopeta koskaan.

Rakkain terveisin,
Rouva Makkonen



perjantai 6. elokuuta 2010

Mustalaislapsi

Kun olin pieni isoäitini sanoi minua mustalaislapseksi. Silloin en ymmärtänyt mitä Hän tarkoitti, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen kirkkaammin tajuan.

Olen muuttanut kahdeksan kertaa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Vanhempani asuvat edelleen talossa josta silloin lähdin.
Syyt ovat olleet mitä moninaisempia, mutta aina olen onnistunut itselleni selittämään miksi juuri tämä muutto on pakollinen.
Pohjimmainen syy on lähes aina ollut ahdistuminen. En ole osannut juurtua minnekään. Mikään paikka ei ole tuntunut kodilta.
Pysyn tyytyväisenä noin vuoden kerrallaan. Laitan kotia, istutan parvekekukkia, maalaan seiniä.
Sen jälkeen se iskee. Takaraivossa alkaa tykyttämään malttamattomuus, turhautuneisuus, ja tukahduttava tunne joka ikään kuin huutaa minulle että on jälleen aika liikkua. Pakata vankkurini ja vallata maantie.

Tämä on osasyy siihen, miksi viihdyin ulkomailla. Rakastin elämääni, josta olin vastuussa vain itselleni, ja jossa minun ei odotettukaan juurtuvan. Suuri osa ihmisistä joiden kanssa näinä vuosina liikuin oli samanlaisia. Meillä kaikilla oli syymme, joku salaisuus tai asia joka sai meidät lähtemään. Osa pakoili jotakin, kuten minäkin silloin, ja osa oli vain ymmärtänyt että maailma on suuri, upea paikka jota kannattaa lähteä katsomaan.

Sitten tapasin Makkosen.

Itse en olisi halunnut muuttaa takaisin Suomeen, mutta siinä missä minä rakastin sitä päämäärätöntä vapautta ja ulkopuolisuutta jossa elimme, samat asiat Makkonen koki täysin toisella tavalla.
Makkonen ei pakoillut mitään. Hän oli lähtenyt, koska oli tarvinnut syyn repäistä itsensä pois työelämästä, ja urasta joka vähitellen söi Häntä hengiltä. Kuitenkin hän kokoajan kaipasi takaisin juurilleen, maahan jonne Hän kuuluu.
Minä olin lähtenyt, koska en kestänyt enää. En halunnut ajatella lapsien saamista, uran luomista, enkä talon remontointia. Lähinnä kuitenkin sitä ensimmäistä.

Kun Makkonen lopulta päätti, että Hänen aikansa on lähteä, ajauduimme umpikujaan.
Ihminen, joka kammoksuu ajatusta takaisin paluusta, peläten ajautuvansa suoraan lähtöpisteeseen, siihen tukahduttavaan ahdistukseen jonka vallassa nousi koneeseen kaksi vuotta aikaisemmin on rakastunut ihmiseen joka kaipaa kotia, vakituista työpaikkaa ja rutiineja.
Lopulta päätimme, että Hän lähtee, mutta minä jään.
Kaksi kuukautta myöhemmin muutimme yhdessä takaisin Suomeen.

Nyt asumme Suomessa, kotimaassamme. 275km perheestäni, ystävistäni, ja kotikaupungistani. 711km Makkosen perheestä. Paikassa josta meistä kumpikaan ei tunne kuin muutaman ihmisen, ja jossa meillä ei ole yhtään ystävää. Kesälomalla, viettäessäni aikaa minulle kovin tärkeiden ihmisteni kanssa, huomasin olevani onnellinen. Loman loputtua totuus lävähti naamalleni, huomatessani olevamme Makkosen kanssa täysin eristyksissä. Kaksin tässä kaupungissa. Kaupungissa jota en tunne omakseni, ja jota en Rakasta. Olen yksinäinen.

Viime viikonloppuna, Makkosen juhlittua edellisenä iltana kaverinsa polttareita, heräsin päänsärkyyn joka ajoi minut alastomana sikiöasentoon suihkun lattialle. Tajusin, että minun on päästävä sairaalaan. Tajusin, että Makkonen ei voi auton rattiin hypätä. Tajusin, ettei minulla ole ketään kenelle soittaa.
Ajoin itse itseni ensiapuun, makasin osastolla ja odottelin kipulääkityksen tehoavan ja päätin; On jälleen aika lähteä.


Tälläkertaa minua ei ahdista. Rakastan nykyistä asuntoamme, ja odotan tulevaisuutta. Mutta silti me lähdemme, koska minun on ikävä kotiin.


Toimituksen huomautus: Edellämainuttu on kirjoitettu ajatuksenvirtana, eikä varmastikaan ole kovin selkeää tekstiä. Pahoitteluni.

- Rva. M