Junnaa

Elämä junnaa, ja elämällä tarkoitan siis Äidiksi tulemista (säälittävää?).
Klinikalta ei ole kuulunut mitään senjälkeen kun Makkonen kävi siellä, mutta M lupasi tänään soitella ja kysellä tulostensa perään.

Henkilökohtaisesti en edelleenkään ymmärrä miksi Makkonen piti edes tutkia?
Jos mulla on monta moooonta vuotta hoitoja takana joissa on todettu että toinen munasarja on kutistunut kokoon ja kuihtunut, ja toinen tuottaa kerran vuodessa kystan, eikö ole aika selkeetä kummassa se vika on?

No ihan sama, mutta saisivat jo ilmoitella jotain!

Muuten elämä meneekin eteenpäin.
Eilen tein joulupiparitaikinan, ja tänään olisi sitten tarkoitus leipoa.

Koirat söi imurin johdon joten himassa on niin likasta että kuvottaa. Likasta = Koirien karvoja, kissanhiekkaa ja ulkoa tassuissa kulkeutunutta hiekkaa.. Inhottavaa kävellä kun sukkien alla rapisee.

Duunissa koitan repiä motivaatiota jostain seinästä, mikä on hiukan hankalaa kun päämärät ja haaveet on ihan muualla kuin uraputkessa.
Olispa jo maaliskuu! Maaliskuussa on loma ja maaliskuun jälkeen alkaa kevät, ja kevät tuo aina uutta virtaa väsyneeseen Pulliaiseen.

Ei oo mitään tekemistä

Muistan kun lapsena iski känkkäränkkä, ja tuntui ettei ole mitään tekemistä.
Kun Äiti ehdotti vaikka hepoilla leikkimistä, piirtämistä, askartelua, lukemista, tai mitä tahansa muutakaan, vastaus oli aina: "Emmä! Ihan tylsää! Ei oo mitää tekemist!".

Nyt on sellainen olo.

Voisin maalata, lukea, katsoa elokuvaa, harjata kissan, leikata koiralta kynnet, siivota vaatehuoneen, mennä kävelylle, juodan lasin viiniä, järjestellä valokuvia, jutella rakkaani kanssa..

Mutta silti tekee mieli vain polkea jalkaa ja kiukutella, kun ei oo mitää tekemist.

Ps. Kuukautiset alkoivat aamulla, kierto tällähetkellä hätäiseen 18pv, saattaa vaikuttaa asiaan.

***

Helmi, oot rakas :)
Hoitona ollaan mietitty ihan IVF, koska oma kierto tilanne on niin erilainen kun edellisellä kerralla jolloin vaihdevuodet olivat 100% päällä ja FSH 69,9. Mutta lääkäri saa päättää. Jos koitetaan, koitetaan kerran, jos ei onnistu, pyydetään lapsettomuustodistus ja mennään elämässä eteenpäin.

Taas mennään

Nyt on käyty ja keskusteltu, vaikka lopullista päätöstä ei olekaan vielä tehty. Lääkäri haluaa ensin rauhassa tutustua historiaani ja lisäksi Makkosen pitää käydä "koppitestissä" loppuviikosta. Asia joka stressaa sitä huvittavan paljon, vaikka mitäpä minä naisena asiasta ymmärrän oikeastaan.

Ensiviikolla sitten lääkäri soittelee ja kertoo mielipiteensä. Koitetaanko vai eikö koiteta.

Eilen tapasin ensimmäistä kertaa entisen mieheni 1.5kk:n pienen prinsessan sukulaistytön syntymäpäivillä.
Oli helppo huomata kaikkien läheisten jäykistymisen kun mies saapui paikalle uuden perheensä kanssa. Rakkaat ihanaiset.. Mutta  kaikki oli täysin kivutonta, asia josta ehkä hiukan itsekin yllätyin.

Uskoisin, että koska koimme niin paljon aiheeseen liittyvää pahaa yhdessä, en yksinkertaisesti edes pystyisi olemaan hänelle kateellinen tai katkera. Jos joku ansaitsee onnensa, se on hän. Lisäksi entisen mieheni uusi vaimo on mielestäni todella ihanan oloinen ihminen, joten mitäpä sitä murehtimaan. On tässä jo tarpeeksi murheita muutenkin, että vielä jaksaisin tuollaisen painon selkäreppuuni nostaa.

Kadonnut: Minä

On olemassa klinikka johon huomenna painelen paperit kainalossani kysyäkseni saman kysymyksen kuin kolme vuotta sitten kun päätin että ei koskaan enää.

"Onko tässä mitään järkeä?"

Kolme vuotta sitten se ei ollut niinkään kysymys kuin toteamus. Takana keskenmenoja, epäonnistuneita hoitoja ja lukematon määrä hukkaan heitettyä rahaa. Hukkaan heitettyä siksi, että mitä saimme rahan vastineena? Sata kertaa särkyneen sydämen.
Ja ikäähän minulla tällöin oli alla hurjat 24 vuotta.

Nyt.. Ja vaikka aikaa on kulunut vain kolme vuotta en voi kuin ihmetellä. Miten minä jaksoin?
24 vuotias, ja useampi vuosi rankkoja hoitoja jo takana. En muista noista ajoista hirveästi. Mikä on kamalaa, sillä samalla sanon myös etten muista avioliitostani hirveästi. Mutta se on totuus.

Huomenna klinikalle marsii uusi Pulliainen. Uusi siksi, että viimeiset kolme vuotta on kutakuinkin kirkkaana mielessäni.

Valehtelen.

Kun siitä miinustetaan hoitojen jälkeinen masennus, sekä avioeron aika, voidaan sanoa että muistan elämästäni kirkkaasti kaksi vuotta. Kaksi vuotta senjälkeen kun täytin kahdeksantoista. Olen siis kadottanut lähes täysin kuusi vuotta elämästäni.

Kun se kirjoittaa tähän, se vetää aika hiljaiseksi.

Näillä kahdella vuodella, tai lähinnä niiden tuomalla elinvoimalla aion huomenna marssia uudelle klinikalleni ja kysyä "Onko tässä mitään järkeä?". Ainoa toiveeni on, että tälläkertaa en kadota itseäni.