On olemassa klinikka johon huomenna painelen paperit kainalossani kysyäkseni saman kysymyksen kuin kolme vuotta sitten kun päätin että ei koskaan enää.
"Onko tässä mitään järkeä?"
Kolme vuotta sitten se ei ollut niinkään kysymys kuin toteamus. Takana keskenmenoja, epäonnistuneita hoitoja ja lukematon määrä hukkaan heitettyä rahaa. Hukkaan heitettyä siksi, että mitä saimme rahan vastineena? Sata kertaa särkyneen sydämen.
Ja ikäähän minulla tällöin oli alla hurjat 24 vuotta.
Nyt.. Ja vaikka aikaa on kulunut vain kolme vuotta en voi kuin ihmetellä. Miten minä jaksoin?
24 vuotias, ja useampi vuosi rankkoja hoitoja jo takana. En muista noista ajoista hirveästi. Mikä on kamalaa, sillä samalla sanon myös etten muista avioliitostani hirveästi. Mutta se on totuus.
Huomenna klinikalle marsii uusi Pulliainen. Uusi siksi, että viimeiset kolme vuotta on kutakuinkin kirkkaana mielessäni.
Valehtelen.
Kun siitä miinustetaan hoitojen jälkeinen masennus, sekä avioeron aika, voidaan sanoa että muistan elämästäni kirkkaasti kaksi vuotta. Kaksi vuotta senjälkeen kun täytin kahdeksantoista. Olen siis kadottanut lähes täysin kuusi vuotta elämästäni.
Kun se kirjoittaa tähän, se vetää aika hiljaiseksi.
Näillä kahdella vuodella, tai lähinnä niiden tuomalla elinvoimalla aion huomenna marssia uudelle klinikalleni ja kysyä "Onko tässä mitään järkeä?". Ainoa toiveeni on, että tälläkertaa en kadota itseäni.
Rutistus ja olkapää, Ystävä rakas!!!
VastaaPoistaMinä nostan hattua ja kunnioitan valtavasti päätöstänne edes harkita rumban uudelleen aloittamista.
Kuusi vuotta on pitkä aika, mutta toivon että niistä ajoista on jäänyt jotain hyvääkin muistiin.
Mä toivon, että saatte hyviä uutisia klinikalta!!
-H