Ei ainakaan minun ystäväpiirissäni.
Ystävät tulivat kylään lauantaina, eikä minulla ollut aavistustakaan heidän tulevasta perheenlisäyksestään. Miksi otin juuri tämän uutisen niin raskaasti? Ehkä koska heillä on la Tammikuussa, kuukautta myöhemmin kuin meillä oli.
Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli jo lauantai iltana, happi loppui täysin. Kättä särki kuin se olisi tulessa, sydän pyrki ulos kurkun kautta.
Onneksi löysin diapamin kaapista ja otettuani puolikkaan alkoi tilanne rauhoittua.
Lauantaina heräsin paniikkikohtaukseen. Juoksin suihkuun, jossa kokeilin ensikertaa äänetöntä huutoitkua. Päästyäni ulos tuli jo ääntäkin kun putosin lattialle parkumaan. Onneksi oli se toinen puoli diapamista jäljellä.
Miksi tämä nyt sattuu näin saatanasti? Luulin, että olen jo voiton puolella. Sen sijaan melankolisuuden ja mustuuden suo tuli ja imaisi takaisin sisäänsä. On vaikea elää normaalia elämää, kun haluaisi vaan itkeä. Ajatus siitä, että joskus vielä kantaisin sisälläni elävää olentoa tuntuu täysin absurdilta, teen jo luopumistyötä. Mutta en ole valmis luopumaan, epäreiluus on tukahduttavaa.
