Kesä Esa

Miten onnellinen voikaan pieni ihminen olla nähdessään auringon?
Ja nyt en puhu siskonlapsista, vaan ihan itsestäni. Mieliala on kohonnut n.100%, enkä malttaisi pysyä töissä tuolillani kun kutkuttaisi vaan ravata ulkona ihmettelemässä tuota ihanaa oranssia möllykkää!

Makkonen sensijaan ei nauti yhtään, ja haaveilee muutosta Alaskaan..

Aloitin vasta myöskin terveyskuurin lenkkeilemällä tunnin joka ilta, ja syömällä kevyemmin. Tavoitteena on jouluun mennessä painaa 13kg vähemmän kuin nyt. Tässäkin on tosin oma lehmä ojassa, molemmat spontaanit raskaudet kun alkoivat siten, että olin hoikemmassa kunnossa. En kuitenkaan ota tästä stressiä, vaan kuureilen niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Lisästressi ei ole nyt se, mitä kaipaan.

Sitten Makkosesta.. Eli käynti neurolla antoi sen viimeisen naulan arkkuun. Toisinsanoen MS on nyt virallisesti diagnisoitu. Molemmat meistä osasi odottaa sitä, joten tuomio ei ollut maailmanloppu. Tavallaan se oli jopa positiivinen asia, koska Makkosen oli pakko myöntää itselleen, että joitain elämäntapamuutoksia on pian tehtävä.

Nyt olemme tutkineet Puolassa tehtäviä kaulavaltimoiden pallolaajennusleikkauksia, joiden vaikutuksesta MS tautiin on paljon positiivista näyttöä. Leikkauksia ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) tehdä muualla kuin Puolassa, jossa hinnat ovat korkeita ja jonot pitkiä.
Tekisi mieleni sanoa, että onneksi asialla ei ole kiirettä Makkosen hyvän kunnon vuoksi. Mutta ikävä kyllä, mitä aikaisemmin leikkaukseen menee, sen enemmän siitä on hyöytyä. Leikkaus ei esim. poista jo ilmaantuneita peruuttamattomia oireita, mutta voi sen sijaan estää niitä koskaan ilmestymästäkään.

Onko kenelläkään kokemusta ko. hoidosta? Kaikki kommentit otetaan vastaan, myös kritiikki :)

Toinen kuolemansynti

Vappu meni suoraan sanottuna perseelleen.

Sisääni on pesiytynyt syvälle ja tiukasti katkera ja kateellinen, turhautunut peikko joka ei osaa enää iloita muiden puolesta.

Läheiseni kertoi vappuna olevansa raskaana. Henkilön poistuttua paikalta purin turhautumisen, kiukun ja kateuden ulos voimalla josta yllätyin itsekin. Itkin, raivosin ja itkin lisää. Kun joku yritti puhua minulle järkeä, muutuin kokoajan vihaisemmaksi. Vielä seuraavanakin päivänä, humalatilan jo poistuttua, itku jatkui.. Vähitellen se muuttui itseinhoiseksi, välillä turhautuneeksi. En vain pystynyt lopettamaan.

Kuitenkin, olen hyvin onnellinen läheiseni puolesta, en missään nimessä toivo ettei hän olisi raskaana. Toivon ainoastaan että olisin itsekin.

En haluaisi tuntea näin, en haluaisi olla kateellinen, enkä katkera elämälle.

Aina välillä tekisi mieleni olla joku muu, joku joka ei kertaakaan elämässään ole joutunut miettimään lapsettomuutta. Haluaisin vaihtaa minuuteni.