Sisääni on pesiytynyt syvälle ja tiukasti katkera ja kateellinen, turhautunut peikko joka ei osaa enää iloita muiden puolesta.
Läheiseni kertoi vappuna olevansa raskaana. Henkilön poistuttua paikalta purin turhautumisen, kiukun ja kateuden ulos voimalla josta yllätyin itsekin. Itkin, raivosin ja itkin lisää. Kun joku yritti puhua minulle järkeä, muutuin kokoajan vihaisemmaksi. Vielä seuraavanakin päivänä, humalatilan jo poistuttua, itku jatkui.. Vähitellen se muuttui itseinhoiseksi, välillä turhautuneeksi. En vain pystynyt lopettamaan.
Kuitenkin, olen hyvin onnellinen läheiseni puolesta, en missään nimessä toivo ettei hän olisi raskaana. Toivon ainoastaan että olisin itsekin.
En haluaisi tuntea näin, en haluaisi olla kateellinen, enkä katkera elämälle.
Aina välillä tekisi mieleni olla joku muu, joku joka ei kertaakaan elämässään ole joutunut miettimään lapsettomuutta. Haluaisin vaihtaa minuuteni.
No voi perseen helvetti!!!
VastaaPoistaTiedätkö, että onneksi meillä on myös oikeus olla pettyneitä ja katkeria omaan kohtaloomme. Niin paljon kun me haluaisimmekin, että ei olisi, tämä on meidän elämäämme. Ja meidän on se hyväksyttävä joskus, mutta meidän ei tarvitse hyväksyä sitä itsestäänselvyytenä!! On monia tunteita joita me joudumme käymään läpi ja niihin kaikkiin on meillä oikeus. Meiltä on viety jotain suurta ja rakasta, meidät on petetty ja meitä on kusetettu rankimman kautta.
Toivon, että jonain päivänä sinä ja minä pystymme vilpittömin mielin onnittelemaan jotakuta, jota on onni kohdannut!
Luopuminen on rankkaa :(. Harva tietää kuinka rankkaa se oikeasti edes onkaan...
PUS ja rutistus!!!