torstai 30. syyskuuta 2010

Tärinää ja Vapinaa

Estrogeenivajaus ja tupakkalakko samalla viikolla, mahtava yhdistelmä.
En saa nukuttua vaan pyörin ja hyörin. En meinaa pysyä tuolillani töissä kun haluan vaan pyöriä ja hyöriä. Hikoilen taas kuin Islantilainen kuumavesilähde ja naama kukkii kuin viimeksi kahdeksannella luokalla. Olo on siis kaikin puolin hehkeä.

Mutta tärkeintä on kuitenkin se, että "pähkinällä" on mahdollisimman lokoisa ja myrkytön asunto jonne muuttaa, katsoo sitten kelpaako vai jääkö heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä.
Lisäksi, kun nyt lopetan, pahimmat vieroitusoireet ovat ohi ennen siirtoa ja mahdollisuudet lopettamisen lopullisuudelle paremmat. Siirron lopputuloksesta huolimatta.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Sivutie

Anteeksi etten ole aktiivisesti kommentoinut blogejanne. Olen kyllä lukenut jokaisen tekstin, mutta en ole kirjoittanut mitään.

Minulla on hiukan uutisia.

Mietin pitkään kirjoitanko tästä, ja mietin myös miten kirjoitan. Sitten päätin, että tämä on minun matkani. Haluan kirjoittaa jokaisesta askeleesta, ja jos kirjoitukseni vieraannuttaa Teitä lukijoita, en voi sitä pelätä. Jos pelkäisin, tämä ei enää olisi minun blogini, vaan blogi jota pidän muille.

Aloitan alusta.

Kävimme Makkosen kanssa PeLassa lisäämässä puuttuvan allekirjoituksen, ja istuimme samalla sosiaalityöntekijän kanssa hetkeksi alas. Hän oli oikein miellyttävän oloinen ihminen, jämpti ja suora. En olisi pään taputtelijaa toivonutkaan.
Mutta se mitä Hän sanoi, saikin Makkosen raivostumaan.
Se ei ollut Hänen vikansa, eikä se ole Makkosen syytä. Makkonen osaa välillä olla melko herkkä tilaansa liittyvissä asioissa, ja nyt nämä kaksi meille mielettömän isoa asiaa nyt vaan jälleen sattuivat yhteen niin, että kolisi.

Sosiaalityöntekijä sanoi suoraan, että jokaisella on Suomessa oikeus adoptioneuvontaan, mutta Hän ei voi luvata johtaako prosessi toivottuun lopputulokseen. Johtuen siis Makkosen tilasta. Hän ei sanonut, ettei näin voisi käydä, Hän ei maalannut turhia piruja seinälle. Hän oli ainoastaan rehellinen. Mutta Hän sanoi sen ja hyvin selvästi myös tarkoitti mitä sanoi, ja se osui.
Makkonen ei sanonut mitään, mutta jo ilmeestä näin että Hän on vihainen. Vasta ulkopuolella kiukku purkautui.

Kietämättä vierailu latisti hiukan minunkin intoani, ja toi päähän sata uutta ajatusta ja hajatusta siitä odotammeko ja toivommenko todella seuraavat vuodet jotain, mikä ei koskaan tule tapahtumaan koska olemme kakkosluokkaa? Viranomaiset siellä kaukana eivät tunne meitä, eivät tiedä olisimmeko parempia vanhempia kuin krisitillinen pariskunta Salt lake Citystä joiden kaapit pursuavat Sarah palin -luurankoja ja lahkoesitteitä. Mutta on heillä kaapissa mitä tahansa, siinä vaiheessa me olemme vain kaksi vaihtoehtoa paperilla, ja paperilla me häviämme.

Sitten. Halolla päähän.

Vierailin viimeviikolla yliopistollisen sairaalan hormonipolilla, ja tutkimuksen ohessa erittäin sympaattinen naislääkäri kysyi jatkosuunnitelmiamme.
Kerroin rehellisesti, että hoidot ovat nyt ohi ja katse adoptiossa.
Tutkimus jatkui, ja muutamaa hetkeä myöhemmin lääkäri sanoi;
- Meillä on tällähetkellä viisi pakastealkiota jotka on luovutettu, haluaisitteko niistä kolme?

Juoksin sairaalan käytävää sukkasillani noutamaan aulassa odottelevaa Makkosta. Istuimme tuoleissamme käsi kädessä ja näytimme varmasti kahdelta kalalta kuivalla maalla.
Mistä tämä tuli?
Olen edellisessä elämässäni taistellut lähes 8 vuotta. Olen piikittänyt itseäni, napsinut pillereitä, ja odottanut yhteensä 12kk lahjasoluja. Tuttavani myös lahjoitti ristiin jotta etenimme jonossa.

Nyt meillä on paperit sisällä, ja ensimmäinen neuvonta-aika sovittuna. Olemme ohittaneet risteyksen ja valinneet polun. Vai olemmeko?

-Tämä on mini-adoptio. Lääkäri sanoi.
Mielestäni se oli ihana tapa ilmaista asia.

Mielestäni tämä on myös lottovoitto. Tarjous jota en voi ohittaa. Mahdollisuus siihen, ettei kukaan pääse sanomaan ettemme kelpaa koska Makkosella on tauti, joka ei ilmene kuin paperilla.

Ymmärrätte varmasti jo mihin olen menossa tarinani kanssa?
Me käännyimme sivutielle.. Siirto on kuuden viikon päästä.


maanantai 13. syyskuuta 2010

Kirje

Kotiin tullessa postilaatikossa odotti iloinen yllätys;
"Teille on nimetty sosiaalityöntekijä, ottakaa yhteyttä ja sopikaa aika toimistokäynnille".

Järkyttävää, miten iloinen voi olla noin pöljästä asiasta. En edes tiedä koska aika on, mutta tiedän että voin sen huomenna sopia. Ja se saa minut hymyilemään typeränä.

Tunnustusta

Ihanainen Helmi antoi minulle hienon tunnustuksen. Tunnustukseen kuuluu tehtäväksi kertoa seitsemän asiaa itsestään, sekä nimetä seuraavat beutiful bloggerit. Nimeänkin samantien seuraavat bloggarit:

(Jos joku teistä oli jo nimetty, pääsette tekemästä tehtävää mutta voitte jatkossa ylpeillä olvanne tuplasti beautiful)


1. Olen koukussa Light Colaan, ja juon sitä aivan liikaa.
2. Olen aamukärtty, enkä yleensä sano sanaakaan ensimmäiseen tuntiin heräämiseni jälkeen.
3. Olen ylipainoinen, mutta en pysty luopumaan joka perjantaisesta Jumbo juustis pussistani.
4. Lempielokuvani on Pitkät Kihlajaiset.
5. Olen koukussa Suomen ja Venäjän historiaan, ja omaan niistä huomattavan määrän turhaa triviatietoutta.
6. Kerään punaisia emaliastioita.
7. Minulla on n.50 paria erilaisia korkokenkiä, ja haalin lisää jatkuvalla syötöllä. Lemppari merkkini on Irregular Choice.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Ylämäki Alamäki Ylämäki Alamäki

Mieli heittelee taas kuin vuoristorata. Välillä on mieli täynnä toivoa ja välillä musta kuin säilykepurkin sisusta ennen avaamista.
Projekteja on käynnissä monta, mutta tuntuu ettei mikään etene. Ja sellainenhan ei taas lainkaan sovi ihmiselle joka ei jaksa odottaa.
PeLalta ei ole kuulunut, odottelemme edelleen tietoa siitä koska pääsemme aloittamaan neuvonnan. Jos joku tietää mistä paikkakuntakohtaisia jonotusaikoja voi tiirailla, viestiä alle kiitos! Asunnosta on ollut jo monta näyttöä, mutta tähän mennessä tehty vain yksi tarjous joka sekin peruttiin. Makkosella on myös vaikeuksia löytää kiinnotavaa työpaikkaa tulevalta paikkakunnalta. Kaikenkaikkiaan siis koko elämä tuntuu olevan tällähetkellä pending -tilassa.

Piristystäkin löytyy, kun sitä itse tekee. Päätimme viimeinkin häämatkamme ajankohdan, sekä määränpää.
Matkalle lähdetään siis yksivuotishääpäivänä, ja määränpäänä tälläkertaa Japani. Tarkoituksena olisi kiertää siellä kaksi viikkoa junilla ja viettää hiukan pidempi jakso Tokiossa ja Kiotossa.

Edelleen olen sitä mieltä, että ihmisellä pitää olla jotakin mitä odottaa. Jotankin, jonka arvioitu toteutumispäivä ei ole kuuden vuoden päästä.