Sivutie

Anteeksi etten ole aktiivisesti kommentoinut blogejanne. Olen kyllä lukenut jokaisen tekstin, mutta en ole kirjoittanut mitään.

Minulla on hiukan uutisia.

Mietin pitkään kirjoitanko tästä, ja mietin myös miten kirjoitan. Sitten päätin, että tämä on minun matkani. Haluan kirjoittaa jokaisesta askeleesta, ja jos kirjoitukseni vieraannuttaa Teitä lukijoita, en voi sitä pelätä. Jos pelkäisin, tämä ei enää olisi minun blogini, vaan blogi jota pidän muille.

Aloitan alusta.

Kävimme Makkosen kanssa PeLassa lisäämässä puuttuvan allekirjoituksen, ja istuimme samalla sosiaalityöntekijän kanssa hetkeksi alas. Hän oli oikein miellyttävän oloinen ihminen, jämpti ja suora. En olisi pään taputtelijaa toivonutkaan.
Mutta se mitä Hän sanoi, saikin Makkosen raivostumaan.
Se ei ollut Hänen vikansa, eikä se ole Makkosen syytä. Makkonen osaa välillä olla melko herkkä tilaansa liittyvissä asioissa, ja nyt nämä kaksi meille mielettömän isoa asiaa nyt vaan jälleen sattuivat yhteen niin, että kolisi.

Sosiaalityöntekijä sanoi suoraan, että jokaisella on Suomessa oikeus adoptioneuvontaan, mutta Hän ei voi luvata johtaako prosessi toivottuun lopputulokseen. Johtuen siis Makkosen tilasta. Hän ei sanonut, ettei näin voisi käydä, Hän ei maalannut turhia piruja seinälle. Hän oli ainoastaan rehellinen. Mutta Hän sanoi sen ja hyvin selvästi myös tarkoitti mitä sanoi, ja se osui.
Makkonen ei sanonut mitään, mutta jo ilmeestä näin että Hän on vihainen. Vasta ulkopuolella kiukku purkautui.

Kietämättä vierailu latisti hiukan minunkin intoani, ja toi päähän sata uutta ajatusta ja hajatusta siitä odotammeko ja toivommenko todella seuraavat vuodet jotain, mikä ei koskaan tule tapahtumaan koska olemme kakkosluokkaa? Viranomaiset siellä kaukana eivät tunne meitä, eivät tiedä olisimmeko parempia vanhempia kuin krisitillinen pariskunta Salt lake Citystä joiden kaapit pursuavat Sarah palin -luurankoja ja lahkoesitteitä. Mutta on heillä kaapissa mitä tahansa, siinä vaiheessa me olemme vain kaksi vaihtoehtoa paperilla, ja paperilla me häviämme.

Sitten. Halolla päähän.

Vierailin viimeviikolla yliopistollisen sairaalan hormonipolilla, ja tutkimuksen ohessa erittäin sympaattinen naislääkäri kysyi jatkosuunnitelmiamme.
Kerroin rehellisesti, että hoidot ovat nyt ohi ja katse adoptiossa.
Tutkimus jatkui, ja muutamaa hetkeä myöhemmin lääkäri sanoi;
- Meillä on tällähetkellä viisi pakastealkiota jotka on luovutettu, haluaisitteko niistä kolme?

Juoksin sairaalan käytävää sukkasillani noutamaan aulassa odottelevaa Makkosta. Istuimme tuoleissamme käsi kädessä ja näytimme varmasti kahdelta kalalta kuivalla maalla.
Mistä tämä tuli?
Olen edellisessä elämässäni taistellut lähes 8 vuotta. Olen piikittänyt itseäni, napsinut pillereitä, ja odottanut yhteensä 12kk lahjasoluja. Tuttavani myös lahjoitti ristiin jotta etenimme jonossa.

Nyt meillä on paperit sisällä, ja ensimmäinen neuvonta-aika sovittuna. Olemme ohittaneet risteyksen ja valinneet polun. Vai olemmeko?

-Tämä on mini-adoptio. Lääkäri sanoi.
Mielestäni se oli ihana tapa ilmaista asia.

Mielestäni tämä on myös lottovoitto. Tarjous jota en voi ohittaa. Mahdollisuus siihen, ettei kukaan pääse sanomaan ettemme kelpaa koska Makkosella on tauti, joka ei ilmene kuin paperilla.

Ymmärrätte varmasti jo mihin olen menossa tarinani kanssa?

Me käännyimme sivutielle.. Siirto on kuuden viikon päästä.