On vastaus vain yksi: lapin suvi.

Aluksi iso ja lämmin kiitos kaikille Teille, jotka olette blogissani vierailleet ja jättäneet kommentteja. Ne ovat tärkeitä.

Vietimme Makkosen ja Isäni kanssa reilun viikon pohjoisessa. Kävimme tapaamassa appivanhempia, sekä rakkaani Lapinlahjan ystäviä muutaman päivän ajan ennenkuin suuntasimme uuden sukuni mökille 40km Inarista Angeliin päin. Matkalta nappasimme mukaamme myös Isäni joka lensi etelästä Ivaloon.

Mikä rauha! Mikä ihana, upea, siunattu rauha!
Onko kauniimpaa kuin erämaajärvi, jonka pintaan kangasmetsän peikonpartaa kasvavat männyt kuvastuvat?
Onko rauhoittavampaa ääntä, kuin paukahteleva kelo nuotiossa kuohuvan kosken rannalla?

Jokainen päivä paransi minua hiukan, ja selvitti ajatuksiani hiukan enemmän. Jokainen päivä elossa tuossa paratiisissa oli lahja.
Silti, rauhasta huolimatta en taaskaan osannut olla aina välillä ajattelematta, miltä tuo paratiisi maistuisi lapsen kanssa? Lapsen kautta. Lapsen silmin.
Miten Vaari opettaisi pikkuista sytyttämään nuotion, ja miten tämä ylpeänä huljuttaisi mehulla uuden pienen kuksansa käyttövalmiiksi. Miten poimisimme yhdessä marjoja suoraan mättäästä ja ihmettelisimme hassuja riiaavia kuukkeleita. Miten lapsi henkäisisi ihmeissään nähdessään ensimmäisen porotokkansa tai uljaan hirvaan seisomassa rantatörmällä. Tai miten Isä opettaisi lapselleen sukunsa historiasta ja elämästä pohjoisessa.

Vielä jonain päivänä, minäkin saan ehkä kirjoittaa jonnekin lasteni ensimmäisestä matkasta pohjoiseen Mummon, Lanopin (laina-anoppi) ja Papan luokse.

Siihen saakka jatkan turinointiani ja tarinointiani täällä, ja haaveilua. Sitä en lopeta koskaan.

Rakkain terveisin,

Rouva Makkonen