Erakko

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen erakoituvani, ja se on täysin omaa syytäni, enhän pidä yhteyttä keneenkään. Syykin on itsekäs, en pysty enää käsittelemään lapsi uutisia, ja lukiessani niitä esim. facebookista mietin helposti miksi tuo, miksen minä. Oma elämäni tuntuu taas tällähetkellä raivoisan turhalta.
Mitä odotettavaa on tulevaisuudelta? Mikä on perintöni maailmalle? Muistaako kukaan olemassaoloani kun olen kuollut?

En ole ihminen joka jaksaa uskotella itselleen että ura riittää, tai taide on perintöni, tai matkustelu tuo sisältöä elämääni ja voin olla onnellinen myös näin. Varmasti voinkin, hetkissä, mutta katkeruus palaa aina. Pelkään myös että olen jo nyt liian katkera, kuin katkera happo joka ei enää pysty ajattelemaan hyvää ja tämä heijastuu kaikkeen. Odotan aina pahinta.

Näen itseni liian selvästi 45 vuotiaana, 20 vuotta työuraa takana ja pitkä taival yhä edessä. Jokaisella ystävällä lapsia ja mahdollisesti jopa lapsenlapsia, minulla kotona mies ja koiria.
Ajatus tuntuu tukahduttavan pahalta.

Varmasti osansa synkkyyteen tuo sietämätön kylmyys. Olen liian "etelänhetelmä" pimeyteen ja pakkaseen. Pinnistelen jotta näkisin edes talvisen maiseman kauneuden. En jaksa piirtää, en valokuvata, saati maalata.
Olen vain lakoninen jäätynyt möykky joka odottaa jotain minkä vuoksi sulaa.

Pidätän oikeuden mielipiteisiini ja itsesäälini koska tämä on minun blogini, mutta otan ilolla vastaan samassa tai vastaavassa tilanteessa elävien ajatuksia, ja tarinoita siitä mistä he ovat ilon löytäneet. Ehkä inspiroidun etsimään sitä itsekin.