Koska...

...Elämässä tapahtuu nyt liikaa pahoja asioita.

...Luottamus elämän viimeisiinkin kauniisiin asioihin on mennyt.

...En ole anonyymi, vaan tätä blogia lukevat myös ihmiset jotka tunnen oikeassa elämässä.

...En enää tiedä haluanko edes tuoda lasta elämään jollaista nyt elän.

Tämä blogi hiljenee nyt lopullisesti.

Jos joskus vielä tulee aika kirjoittaa näistä asioista. Pulliaisesta tai Makkosesta. Lapsista tai niiden puutteesta. Aloitan mahdollisesti uuden blogin, tai palaan tämän pariin.

Niille kaikille jotka ovat tätä matkaa kanssani kulkeneet haluan sanoa, että kaiken keskellä muistakaa pitää huolta myös muista elämänne osa-alueista. Muistakaa, että lapsettomuus on vain osa teitä, ei minuutenne. Toivon teille kaikille pelkkää hyvää.

Kiitos ja kumarrus. Näkemiin, ei hyvästi.

Näinhän se menee

Maanantaina nielaisin elämäni ensimmäisen masennuslääkkeen. Samana päivänä postiluukusta kolahti Adotioperheet Ry:n jäsenlehti.

Ironian määrä on vakio.

Klinikkakuulumisia

Kävin tänään klinikalla ensimmäistä kertaa sitten...
Kaikki oli sinänsä kunnossa, että estrogen lääkitys oli tehonnut ja limakalvo hyvä. Kohtu oli puhdas ja aristamaton. Lisäksi hiukan vetäytyneissä munasarjoissa oli yhteensä viisi rakkulaa. Sain reseptin keltarauhashormonille, ja samalla estrogeenin määrää lasketaan "ylläpitotasolle".

Nyt alkaa mietintäaika. Mitä seuraavaksi? Lääkäri pyysi miettimään haluammeko kokeilla vielä omien solujen kanssa, vai siirtyä suoraan lahjasolupuolelle. Itselleni riitti tieto siitä, ettei lääkärin mielestä ollut kuitenkaan aika vielä heittää kirvestä kokonaan kaivoon ja kantta päälle.

Juuri nyt emme kuitenkaan päätä mitään. Nyt on aika parannella kolhujen kulutamaa parisuhdetta, ja surullista sielua. Nyt nautitaan syksystä ja käperrytään punaviinilasin kanssa sohvan nurkkaan katselemaan pimeneviä iltoja.

Päätösten aika on myöhemmin, sitten kun sydän sanoo meidän olevan taas valmiita.

Hullu

Viimeinen psykologikäynti, ja sain epikriisini. Diagnoosina viimeisen käynnin jälkeen paperinipussa seisoo "vähintään keskivaikea masennus".

Tänään sain idean järjestellä kaikki lapsettomuuteen liittyvät paperini kansioon. Mistä moinen typerä idea, en todellakaan tiedä. Toisaalta, nyt en ainakaan enää ihmettele, miksi moinen tuomio. Enemmänkin pohdin miten helvetissä olen onnistunut olemaan tappamatta itseäni näin monta vuotta?

Yhdeksän vuotta lapsettomuushoitoja. Välissä avioero, muutto ulkomaille, kaatuneet adoptiohaaveet ja nykyisen mieheni diagnoosi. Kansiossa on papereita 6cm paksuudella, ja kuusi välilehtä. Se on minun elämäni, aikuisikäni tähän päivään.

Olenko elänyt ollenkaan, vai olenko ollut vain lapseton? Eikö elämässä ole enää sisältöä ilman lapsettomuushoitoja. Joku harrastaa neulontaa, tämä harrastaa epikriisejä. Kuuden sentin paksuudelta.

Tunnustus

Niin sitä on asunut omassa kuplassaan, että tämäkin on mennyt ohi. Anteeksi kauheasti!

Sain ihanan tunnustuksen, mahtavalta bloggaajalta ja tulevalta Äidiltä joka hetken aikaa kulki kanssani samaa polkua, mutta on onneksi siltä nyt poikennut. IRL en kyseistä henkilöä tunne, mutta hänen teksteistään voin lukea mahtavasta ja vahvasta ihmisestä, joka välittää. Sadeina, te otette toden totta kaiken onnenne ansainneet!

Tunnustukseen kuuluu, että pitää paljastaa itsestään kolme asiaa;

Lempiväri, lempiruoka, sekä paikka jossa haluaisi käydä.

1. Lempivärini on kaikki vihreän, keltaisen, ja okran sävyt. Myös vaatteissa. Lisäksi pidän turkoosista.

2. Lempiruokani muuttuu usein, sillä rakastan ruoanlaittoa. Yksi kestosuosikki lienee Äidin lihakeitto.

3. Chicago, ajatus kokonaisesta puistosta kaupungin katoilla viehättää minua kovasti.

Asiaan kuuluu myös jakaa tunnustus eteenpäin.

Helmi, olet tärkeämpi kuin tiedätkään. Kiitos vertaistuesta ja ystävyydestä jo vuodesta 2004!

Green Turtle. Kuten jo blogiisi kommentoin, mielestäni se on yksi parhaimmista blogeista tällähetkellä, genrestä riippumatta. Asioista tulee keskustella suoraan, ja muiden mielipiteitä tulee osata kunnioittaa. Kiitos, että kerrot aina omasi.

Takapakkia

Onko yhtään parikuntaa joka ei lisääntyisi juuri nyt?
Ei ainakaan minun ystäväpiirissäni.

Ystävät tulivat kylään lauantaina, eikä minulla ollut aavistustakaan heidän tulevasta perheenlisäyksestään. Miksi otin juuri tämän uutisen niin raskaasti? Ehkä koska heillä on la Tammikuussa, kuukautta myöhemmin kuin meillä oli.

Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli jo lauantai iltana, happi loppui täysin. Kättä särki kuin se olisi tulessa, sydän pyrki ulos kurkun kautta.

Onneksi löysin diapamin kaapista ja otettuani puolikkaan alkoi tilanne rauhoittua.

Lauantaina heräsin paniikkikohtaukseen. Juoksin suihkuun, jossa kokeilin ensikertaa äänetöntä huutoitkua. Päästyäni ulos tuli jo ääntäkin kun putosin lattialle parkumaan. Onneksi oli se toinen puoli diapamista jäljellä.

Miksi tämä nyt sattuu näin saatanasti? Luulin, että olen jo voiton puolella. Sen sijaan melankolisuuden ja mustuuden suo tuli ja imaisi takaisin sisäänsä. On vaikea elää normaalia elämää, kun haluaisi vaan itkeä. Ajatus siitä, että joskus vielä kantaisin sisälläni elävää olentoa tuntuu täysin absurdilta, teen jo luopumistyötä. Mutta en ole valmis luopumaan, epäreiluus on tukahduttavaa.

Lopultakin

Ensimmäiset kuukautiset sitten viime maaliskuun alkoivat tänään. Kivuliaat? Kyllä vain. Mutta silti olo on helpottunut, nyt se on ohi.

Olen käynyt juttelemassa psykologin kanssa nyt kolme kertaa, ja sain lähetteen lääkäriltä kolmeen lisäkertaan. Olen oppinut läsnäolohaarjoituksia, rentoutumista, ja itkenyt elämää ja kolhujani. Jotain on tapahtunut. Viime viikolla huomasin nauttivani taas jostakin, kun kokkasin meille ruokaa rakkaudella ja hartaudella, samalla omaa mielikuvistus ruokaohjelmaani juontaen. Samalla tavalla, kuin ennen tätä kaikkea.