Haastattelu oli ja meni, "MS tauti ei ole varsinainen este adoptiolle vaan jokainen tapaus katsotaan erikseen".
Jep.
Hyppiäkö tässä nyt sitten riemusta vai mikä on oikea reaktio? Jos Suomalaiseen adoptioon jonottaa n.200 pariskuntaa ja jono etenee 2 lasta vuodessa vauhtia, kummat luulet että valitaan lapsen perheeksi? Ne jossa toisella vanhemmalla on MS-Tauti, vai Ne jossa ei ole?
Pitää pysyä positiivisena, mutta kyllä mulla alkaa olemaan aika epätoivoinen olo jo.
Kenetköhän olen murhannut edellisessä elämässäni?
Toisaalta..
Olen parisuhteessa jossa olen onnellisempi kuin koskaan, ei ole pakokauhua, ei tarvetta päästä pois.
Mutta..
Koska olen onnellinen haluan enemmän, haluan että meidän ihanasta parisuhteesta muodostuu perhe.
Mitä odottaa elämältä jos SE isoin haave ei ole ranta asunto rivieralla tai ura Nokian toimarina, vaan kotiäiteys ja ihan normaali perhe? Mitä kuuluu tehdä jos unelmaan ei mitenkään pysty edes pyrkimään, vaan jokainen yritys on tuhoon tuomittu alkuunsa?
Maanantai olo, koko elämästä.
Heips Muru!!
VastaaPoistaJoko sieltä toimistolta on kuulunut jotain? Eihän ne oikeesti voi nykypäivänä MS-taudin takia hylätä!! Sairaus on kuitenkin todettu (ilmeisesti) aikaisessa vaiheessa ja lääkitys pitää mun tietojen mukaan tosi hyvin oireet ja taudin etenemisen kurissa.
Pohdittiin tossa J:n kanssa, että tultaisiin joulukuussa Tampesteriin kuuntelemaan Sebastian Bachia. Jos tullaan niin mennäänkö syömään?
-M (tai Helmi ;), ihan miten vaan)
Heipsan :)
VastaaPoistaJuu siis ei se ole suoraan poissulkeva se tauti, mutta mä vaan mietin että jos hakijoita on vaikka 200 paria, ja niistä 199 paria on terveitä, ja kun niitä lapsia tulee muutenkin niin toivottoman vähän, mitkä on mahdollisuudet että kukaan valitsis meitä?
No, aina on toivoa :)
Koska teillä alkaa hoito? Onko luovuttaja jo aloittanut kasvattelun?
Ja ehdottomasti mennään syömään kun/jos tulette!