Joulurauha

Julistan täten joulurauhan.

Haluan edes yrittää viettää joulun ajattelematta mitä voisi olla..
Haluan rauhoittua istumaan ja ottamaan sisään tämän hetken. Haluan katsoa sukulais-lapsia jotka iloitsevat joulusta, ja olla iloinen heidän kanssaan sen sijaan että sisässäni itken etten näe oman lapseni iloa.

Haluan maistella glögiä, haistaa piprakakkujen ja joulukinkun tuoksun, unohtua tuijottamaan lepattavaa kynttilänliekkiä ja kuunnella askeleiteni ääntä narskuvassa pakkaslumessa.

Oikein ihanaa Joulua kaikille!

On jouluyö, sen syvä rauha
leijuu sisimpään,
kuin oisin osa suurta kaikkeutta
Vain kynttilät ja kultanauhat
loistaa hämärään,
vaan mieleni on täynnä kirkkautta
Näin sydämeeni joulun teen
ja mieleen hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

Murinaa ja Ärinää

Duunissa on ihan hullun kireä ilmapiiri, joka vaikuttaa tottakai myös siihen että allekirjoittanut on kokoajan ihan "on the edge" ja räjähtää kotona pienimmästäkin asiasta. On tää joulunaika vaan niin mukavaa, kaikilla rauhaisa mieli ja muuta skeidaa.

Lääkäristä ei ole kuulunut sanaakaan. Ja samantien kun alettiin edes harkitsemaan hoitoja menkat alkoi reistailemaan. Helpompi varmaan vaan lähteä eteenpäin elämässä eikä ottaa takapakkia.

Päivän pelkotila.
Luin jostain että adoptiolapset kiintyy ensin isään ja vasta ajan kanssa Äitiin.
Mistähän sekin johtuu? Aistivatko lapset jotenkin että Äiti on odottanut heitä vuosia ja kokevat sen painostavaksi jo vaipoissa? Ja mitähän tuollainen tekee parisuhteelle, kuinka helposti tulee olo että isä omii lapsen vaikka todellisuudessa lapsi vaan rakastaa Isää sillähetkellä enemmän eivätkä tunteet Äitiä kohtaan ole vielä heränneet.
Tai voihan se tietty olla että luonnon tuoma Äiti-Lapsi yhteys ei niin vain katkeakaan ja uusi Äiti on se tunkeilija. Isän kanssa sellaista fyysistä kontaktia ei ole, vaan Isä on Isä jokatapuksessa vasta siinä vaiheessa kun lapsi on maailmassa.

En todellakaan tiedä.. Kunhan spekuloin.

Junnaa

Elämä junnaa, ja elämällä tarkoitan siis Äidiksi tulemista (säälittävää?).
Klinikalta ei ole kuulunut mitään senjälkeen kun Makkonen kävi siellä, mutta M lupasi tänään soitella ja kysellä tulostensa perään.

Henkilökohtaisesti en edelleenkään ymmärrä miksi Makkonen piti edes tutkia?
Jos mulla on monta moooonta vuotta hoitoja takana joissa on todettu että toinen munasarja on kutistunut kokoon ja kuihtunut, ja toinen tuottaa kerran vuodessa kystan, eikö ole aika selkeetä kummassa se vika on?

No ihan sama, mutta saisivat jo ilmoitella jotain!

Muuten elämä meneekin eteenpäin.
Eilen tein joulupiparitaikinan, ja tänään olisi sitten tarkoitus leipoa.

Koirat söi imurin johdon joten himassa on niin likasta että kuvottaa. Likasta = Koirien karvoja, kissanhiekkaa ja ulkoa tassuissa kulkeutunutta hiekkaa.. Inhottavaa kävellä kun sukkien alla rapisee.

Duunissa koitan repiä motivaatiota jostain seinästä, mikä on hiukan hankalaa kun päämärät ja haaveet on ihan muualla kuin uraputkessa.
Olispa jo maaliskuu! Maaliskuussa on loma ja maaliskuun jälkeen alkaa kevät, ja kevät tuo aina uutta virtaa väsyneeseen Pulliaiseen.

Ei oo mitään tekemistä

Muistan kun lapsena iski känkkäränkkä, ja tuntui ettei ole mitään tekemistä.
Kun Äiti ehdotti vaikka hepoilla leikkimistä, piirtämistä, askartelua, lukemista, tai mitä tahansa muutakaan, vastaus oli aina: "Emmä! Ihan tylsää! Ei oo mitää tekemist!".

Nyt on sellainen olo.

Voisin maalata, lukea, katsoa elokuvaa, harjata kissan, leikata koiralta kynnet, siivota vaatehuoneen, mennä kävelylle, juodan lasin viiniä, järjestellä valokuvia, jutella rakkaani kanssa..

Mutta silti tekee mieli vain polkea jalkaa ja kiukutella, kun ei oo mitää tekemist.

Ps. Kuukautiset alkoivat aamulla, kierto tällähetkellä hätäiseen 18pv, saattaa vaikuttaa asiaan.

***

Helmi, oot rakas :)
Hoitona ollaan mietitty ihan IVF, koska oma kierto tilanne on niin erilainen kun edellisellä kerralla jolloin vaihdevuodet olivat 100% päällä ja FSH 69,9. Mutta lääkäri saa päättää. Jos koitetaan, koitetaan kerran, jos ei onnistu, pyydetään lapsettomuustodistus ja mennään elämässä eteenpäin.

Taas mennään

Nyt on käyty ja keskusteltu, vaikka lopullista päätöstä ei olekaan vielä tehty. Lääkäri haluaa ensin rauhassa tutustua historiaani ja lisäksi Makkosen pitää käydä "koppitestissä" loppuviikosta. Asia joka stressaa sitä huvittavan paljon, vaikka mitäpä minä naisena asiasta ymmärrän oikeastaan.

Ensiviikolla sitten lääkäri soittelee ja kertoo mielipiteensä. Koitetaanko vai eikö koiteta.

Eilen tapasin ensimmäistä kertaa entisen mieheni 1.5kk:n pienen prinsessan sukulaistytön syntymäpäivillä.
Oli helppo huomata kaikkien läheisten jäykistymisen kun mies saapui paikalle uuden perheensä kanssa. Rakkaat ihanaiset.. Mutta  kaikki oli täysin kivutonta, asia josta ehkä hiukan itsekin yllätyin.

Uskoisin, että koska koimme niin paljon aiheeseen liittyvää pahaa yhdessä, en yksinkertaisesti edes pystyisi olemaan hänelle kateellinen tai katkera. Jos joku ansaitsee onnensa, se on hän. Lisäksi entisen mieheni uusi vaimo on mielestäni todella ihanan oloinen ihminen, joten mitäpä sitä murehtimaan. On tässä jo tarpeeksi murheita muutenkin, että vielä jaksaisin tuollaisen painon selkäreppuuni nostaa.

Kadonnut: Minä

On olemassa klinikka johon huomenna painelen paperit kainalossani kysyäkseni saman kysymyksen kuin kolme vuotta sitten kun päätin että ei koskaan enää.

"Onko tässä mitään järkeä?"

Kolme vuotta sitten se ei ollut niinkään kysymys kuin toteamus. Takana keskenmenoja, epäonnistuneita hoitoja ja lukematon määrä hukkaan heitettyä rahaa. Hukkaan heitettyä siksi, että mitä saimme rahan vastineena? Sata kertaa särkyneen sydämen.
Ja ikäähän minulla tällöin oli alla hurjat 24 vuotta.

Nyt.. Ja vaikka aikaa on kulunut vain kolme vuotta en voi kuin ihmetellä. Miten minä jaksoin?
24 vuotias, ja useampi vuosi rankkoja hoitoja jo takana. En muista noista ajoista hirveästi. Mikä on kamalaa, sillä samalla sanon myös etten muista avioliitostani hirveästi. Mutta se on totuus.

Huomenna klinikalle marsii uusi Pulliainen. Uusi siksi, että viimeiset kolme vuotta on kutakuinkin kirkkaana mielessäni.

Valehtelen.

Kun siitä miinustetaan hoitojen jälkeinen masennus, sekä avioeron aika, voidaan sanoa että muistan elämästäni kirkkaasti kaksi vuotta. Kaksi vuotta senjälkeen kun täytin kahdeksantoista. Olen siis kadottanut lähes täysin kuusi vuotta elämästäni.

Kun se kirjoittaa tähän, se vetää aika hiljaiseksi.

Näillä kahdella vuodella, tai lähinnä niiden tuomalla elinvoimalla aion huomenna marssia uudelle klinikalleni ja kysyä "Onko tässä mitään järkeä?". Ainoa toiveeni on, että tälläkertaa en kadota itseäni.

Toiveajattelutesti

Tein äsken uuden testin ja negahan se sieltä paukahti, ei sillä että olisin oikeasti muuta odottanutkaan.

Patentti idea sinne ulkomaailmaan oi rakkaat pelle pelottomat! Uudelleenkäytettävä raskaustesti.
Pelastaisi monet yöunet kun testin voisi vain pesaista (jos se olisi kuumemittarihenkisesti metallia, kuten mun mielikuvituksessa) ja koittaa uudelleen. Uskoisin myös että moni tosissaan lasta yrittävä pari olisi valmis maksamaan uudelleen käytettävästä testistä sen 50-100e, kun nuo yksittäisetkin jo sen kympin per kipale kustantaa.

Mä jatkan ihmettelemistä, olo ei meinaan ole muuttunut vaikka testi näyttikin negatiivista. Edelleen väsyttää, viluttaa ja ketuttaa. Mutta ehkä se tosiaan on vaan tää syksy (tai ehkä bajamajamalainen hämähäkkiapinazombiflunssa, koskaan ei voi tietää).

No News..

Ei ole oikein mitään kerrottavaa, ei adoption eikä muunkaan saralta.
Taitaa olla joku syysmasennus iskenyt kun haluaisin vaan olla kotona peiton alla ja nukkua. Kokoajan.
Lisäksi kokoajan paleltaa, ja himo ahmia kaikki maailman herkut kerralla on lähes vastustamaton.

Lisämasennuksena.. Ei tätä kestä enää kuin 6kk.. Voi hitto!

Mitähän ihminen on miettinyt kun on aikanaan pohjolaan asettunut?
Ei se varmaan 100% herkkua ole lämpimissäkään maissa, mutta ainakin tällaiselle vilukissalle kuin minä, huomattavasti mukavampaa.

Maanantai olo

Haastattelu oli ja meni, "MS tauti ei ole varsinainen este adoptiolle vaan jokainen tapaus katsotaan erikseen".
Jep.
Hyppiäkö tässä nyt sitten riemusta vai mikä on oikea reaktio? Jos Suomalaiseen adoptioon jonottaa n.200 pariskuntaa ja jono etenee 2 lasta vuodessa vauhtia, kummat luulet että valitaan lapsen perheeksi? Ne jossa toisella vanhemmalla on MS-Tauti, vai Ne jossa ei ole?

Pitää pysyä positiivisena, mutta kyllä mulla alkaa olemaan aika epätoivoinen olo jo.
Kenetköhän olen murhannut edellisessä elämässäni?

Toisaalta..
Olen parisuhteessa jossa olen onnellisempi kuin koskaan, ei ole pakokauhua, ei tarvetta päästä pois.
Mutta..
Koska olen onnellinen haluan enemmän, haluan että meidän ihanasta parisuhteesta muodostuu perhe.

Mitä odottaa elämältä jos SE isoin haave ei ole ranta asunto rivieralla tai ura Nokian toimarina, vaan kotiäiteys ja ihan normaali perhe? Mitä kuuluu tehdä jos unelmaan ei mitenkään pysty edes pyrkimään, vaan jokainen yritys on tuhoon tuomittu alkuunsa?

Maanantai olo, koko elämästä.

Koti on maailman tärkein paikka

Muutto on melkeen alta pois, vielä on edellisellä kämpällä odottamassa jotain pikkusälää, ja se paljon pelätty loppusiivous, mutta onneks meillä on vielä 4 viikkoa aikaa ennenkuin uudet vuokralaiset saapuvat, eli ei stressiä!

Uusi kämppä on ihana. Paljon isoja ikkuinoita, iso keittiö, oma sauna, parvekkeellinen makuuhuone ja se kaikkein tärkein; Pulliaisen stressinpurku huone. Eli huone johon olen tunkenut kaikki maalaustelineeni ja tarvikeet, kirjat, ompelukoneen jne. Vielä kun saan sinne kattolampun niin hyvä on, heheh.

Huomenna on pelätty päivä, eli ensimmäisen sossu käynti jossa luultavasti selviää huolitaanko meitä koko adoptioprosessiin. Kaiken piti olla jo ihan hyvin, kunnes Makkosella todettiin MS-Tauti. Tämä selittänee maanisen merkinnän tuossa hieman alempana. En tähän liittyviä tunteita ala sen kummemin tässä purkamaan, ne ovat vielä aivan liian pinnalla. Pitäkää nyt kuitenkin peukkuja, ettei meidän kahden matka vanhemmiksi katkeaisi täysin ennenkuin se pääsee alkamaankaan.

Hyvää loppuviikkoa, nauttikaahan syksyn upeista väreistä ja tuoksuista!

Kiukunpurkaus

Mikä saa Pulliaisen kiukkuiseksi? Tämä!

Pariksunta joutui odottamaan lastaan kokonaiset 6kk itkee lehdistö.. Voi kyynel.. Raskaus kestää 9kk! Normaalin parikunnan adoptio Suomessa kestää 3-6 vuotta.
Voisiko joku ystävällisesti käydä läpi Suomen adoptioprosessin ja adoptiolait sensijaan että 60 ihmisen lautakunta selvittää ministeri Tiuran matkaa Thaimaaseen?

Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Ei ole rahaa, eikä hevosta.

Sukellan mustaan aukkoon

Mietin pitkään poistanko kaikki edelliset kirjoitukset ja aloitan puhtaalta pöydältä.
Päätin jättää ne tuohon, ei niiden poistaminen auta unohtamaan kuinka nopeasti kaikki muuttui.
Muutamassa sekunnissa, yhden puhelun aikana, koko tulevaisuus meni uusiksi. Nyt odotan vain että olisi voimia alkaa elämään tätä elämää.

On silti hämmentävä tunne miettiä tulevaisuutta nyt.
Siinä kun vielä perjantaina suunnittelin ja haaveilin, nyt on toisin. Tulevaisuus on musta aukko. Nyt ei auta kuin sukeltaa ja toivoa että toisella puolella jossain on valoa.

Seuraava matka

Jälleen yksi pysäkki elämässä on ohitettu, ja matka kohti seuraavaa alkanut.
Sain eilen varmistuksen, että adoptioneuvonta hakemuksemme on saapunut perille sosiaalivirastoon, ja nyt voimme enää vain odottaa.

Life is a process. We are a process. The universe is a process.

-Anne Wilson Schaef-

Rauhoitu nainen!!

Näin hyvin allekirjoittanut "ottaa tän rauhallisesti".. Uskon ja toivon että olo rauhoittuu kunhan saan kuittauksen että paperit ovat päässeet perille ja rattaat pyörähtäneet liikkeelle. Eihän tätä kuutta vuotta kestä, eihän?

Klikkaamalla saa suuremmaksi.

Juhannuksen jälkeen

Kesä on nyt kauneimmillaan, kaikkialla on vihreää ja vehreää.
Pikkuhiljaa värit alkavat tästä tummumaan kunnes muuttuvat ensin sammalenvihreiksi ja alkavat sitten keräämään itseensä sävyjä auringosta ja puolukoista.

Nyt on kuitenkin Mamban sanoin vielä kesää jäljellä, ja aikaa nauttia ympäröivästä kauneudesta :)

Juhannusta vietettiin mökillä itä-Suomessa, ja vaikkeivat ilmat juurikaan hellineet, oli ihanaa nauttia vain olemisesta. Alkoholilla ei tullut tällä reissulla juurikaan läträttyä, minkä johdosta olo oli eilen maanantaina jopa levännyt. Sensijaan housut kiristävät jälleen entisestään, sillä ruoka oli aivan mahtavaa ja sitä oli enemmän kuin riittävästi!



Ihanaa kesää kaikille!

Ikävä

Ikävä kenkien kopinan kaikua talojen seinistä kun kävelee läpi öisen kaupungin bussipysäkille. Ikävä ihmis vilinää, auringon paiteessa tulipunaiseksi muuttuvia tiilitaloja, kukkivia magnolia puita, joen vihreää vettä.

Ikävä riippumattomuuden tunnetta, irallisuutta, elämän ennalta-araamattomuutta. Ikävä sitä kuinka jokainen päivä tuntui lomalta, ja jokainen viikonloppu oli täynnä elämää ja ihmisiä.

Vaikka kaikkeen tuohon välillä väsyi, ja varsinkin loppuaikoina tuli useinkin vietettyä viikonloppu kotona, rauhassa, en silti missään vaiheessa oikeasti kaivannut Suomeen.