maanantai 22. elokuuta 2011

Takapakkia

Onko yhtään parikuntaa joka ei lisääntyisi juuri nyt?
Ei ainakaan minun ystäväpiirissäni.

Ystävät tulivat kylään lauantaina, eikä minulla ollut aavistustakaan heidän tulevasta perheenlisäyksestään. Miksi otin juuri tämän uutisen niin raskaasti? Ehkä koska heillä on la Tammikuussa, kuukautta myöhemmin kuin meillä oli.
Ensimmäinen paniikkikohtaus tuli jo lauantai iltana, happi loppui täysin. Kättä särki kuin se olisi tulessa, sydän pyrki ulos kurkun kautta.
Onneksi löysin diapamin kaapista ja otettuani puolikkaan alkoi tilanne rauhoittua.

Lauantaina heräsin paniikkikohtaukseen. Juoksin suihkuun, jossa kokeilin ensikertaa äänetöntä huutoitkua. Päästyäni ulos tuli jo ääntäkin kun putosin lattialle parkumaan. Onneksi oli se toinen puoli diapamista jäljellä.

Miksi tämä nyt sattuu näin saatanasti? Luulin, että olen jo voiton puolella. Sen sijaan melankolisuuden ja mustuuden suo tuli ja imaisi takaisin sisäänsä. On vaikea elää normaalia elämää, kun haluaisi vaan itkeä. Ajatus siitä, että joskus vielä kantaisin sisälläni elävää olentoa tuntuu täysin absurdilta, teen jo luopumistyötä. Mutta en ole valmis luopumaan, epäreiluus on tukahduttavaa.

3 kommenttia:

  1. Voi kultapieni!!

    Pään oma suojautumismekanismi nosti siis päätään ja kertoi voimattomalle itsehillinnälle, että nyt on aika päästää ulos oikeat tunteet. Niin rakaa kuin se onkin, niin tästä ei pääse pois koskaan. Helpommaksi se ei tule, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Mun on nyt niin kovin helppo sanoa, kun pakon edessä olen sen luopumistyön joutunut aloittamaan. Se on samaan aikaan kamalaa ja helpottavaa.

    Oikeasti luopumistyö varmaan alkaa vasta tulevan terapian myötä, mutta kaksin jääminen ei enää pelota minua.

    Mä niin toivon, että teillä on voimia kohdata nämä haasteet! Mutta muistakaa, että ei teidänkään tarvitse kaikkea jaksaa!! Saa myös olla kaksin tai tavata lapsettomia ystäviä (vink vink)...

    Pus.

    VastaaPoista
  2. Minä välttelin lapsellisia, kun tilanne oli pahimmillaan. Annoin itselleni luvan olla itsekäs ja en suostunut kantamaan siitä huonoaomaatuntoa. Lapselliset eivät valitettavasti ymmärrä, millaisten paineiden alla lapsettomuudesta kärsivät ihmiset elävät. Ja harvoin antavat yhtään armoa. Säälitään, juorutaan ja vähätellään. Todellista empatiaa ja tukea ei juurikaan heru. Itse aloin viihtyä paremmin miesseurassa, kun heidän ikuinen puheenaihe ei ollut lapset...

    VastaaPoista
  3. Saman kahdesti kokeneena ymmärrän tunteitasi erittäin hyvin; surun kanssa eläminen on tuskaa ja kun siihen lisää vielä läheisen raskauden, niin se on jo sitämätöntä. Menetyksen ja surun tunteet tulivat itsellänikin aaltoina ja yllätyin, kun noin 3 kk keskenmenon jälkeen tuli paha takapakki. Itkin ja ulvoin aikani ja olin varma, ettei mitään hyvää enää voi tapahtua. Tunteiden kokeminen kuitenkin auttoi ja eteenpäin pääsin - nyt pystyn jo kestämään läheisen raskauden ja olemme uudessa hoidossakin.

    Jaksamista ja lämpimiä ajatuksia.

    VastaaPoista