perjantai 6. elokuuta 2010

Mustalaislapsi

Kun olin pieni isoäitini sanoi minua mustalaislapseksi. Silloin en ymmärtänyt mitä Hän tarkoitti, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen kirkkaammin tajuan.

Olen muuttanut kahdeksan kertaa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Vanhempani asuvat edelleen talossa josta silloin lähdin.
Syyt ovat olleet mitä moninaisempia, mutta aina olen onnistunut itselleni selittämään miksi juuri tämä muutto on pakollinen.
Pohjimmainen syy on lähes aina ollut ahdistuminen. En ole osannut juurtua minnekään. Mikään paikka ei ole tuntunut kodilta.
Pysyn tyytyväisenä noin vuoden kerrallaan. Laitan kotia, istutan parvekekukkia, maalaan seiniä.
Sen jälkeen se iskee. Takaraivossa alkaa tykyttämään malttamattomuus, turhautuneisuus, ja tukahduttava tunne joka ikään kuin huutaa minulle että on jälleen aika liikkua. Pakata vankkurini ja vallata maantie.

Tämä on osasyy siihen, miksi viihdyin ulkomailla. Rakastin elämääni, josta olin vastuussa vain itselleni, ja jossa minun ei odotettukaan juurtuvan. Suuri osa ihmisistä joiden kanssa näinä vuosina liikuin oli samanlaisia. Meillä kaikilla oli syymme, joku salaisuus tai asia joka sai meidät lähtemään. Osa pakoili jotakin, kuten minäkin silloin, ja osa oli vain ymmärtänyt että maailma on suuri, upea paikka jota kannattaa lähteä katsomaan.

Sitten tapasin Makkosen.

Itse en olisi halunnut muuttaa takaisin Suomeen, mutta siinä missä minä rakastin sitä päämäärätöntä vapautta ja ulkopuolisuutta jossa elimme, samat asiat Makkonen koki täysin toisella tavalla.
Makkonen ei pakoillut mitään. Hän oli lähtenyt, koska oli tarvinnut syyn repäistä itsensä pois työelämästä, ja urasta joka vähitellen söi Häntä hengiltä. Kuitenkin hän kokoajan kaipasi takaisin juurilleen, maahan jonne Hän kuuluu.
Minä olin lähtenyt, koska en kestänyt enää. En halunnut ajatella lapsien saamista, uran luomista, enkä talon remontointia. Lähinnä kuitenkin sitä ensimmäistä.

Kun Makkonen lopulta päätti, että Hänen aikansa on lähteä, ajauduimme umpikujaan.
Ihminen, joka kammoksuu ajatusta takaisin paluusta, peläten ajautuvansa suoraan lähtöpisteeseen, siihen tukahduttavaan ahdistukseen jonka vallassa nousi koneeseen kaksi vuotta aikaisemmin on rakastunut ihmiseen joka kaipaa kotia, vakituista työpaikkaa ja rutiineja.
Lopulta päätimme, että Hän lähtee, mutta minä jään.
Kaksi kuukautta myöhemmin muutimme yhdessä takaisin Suomeen.

Nyt asumme Suomessa, kotimaassamme. 275km perheestäni, ystävistäni, ja kotikaupungistani. 711km Makkosen perheestä. Paikassa josta meistä kumpikaan ei tunne kuin muutaman ihmisen, ja jossa meillä ei ole yhtään ystävää. Kesälomalla, viettäessäni aikaa minulle kovin tärkeiden ihmisteni kanssa, huomasin olevani onnellinen. Loman loputtua totuus lävähti naamalleni, huomatessani olevamme Makkosen kanssa täysin eristyksissä. Kaksin tässä kaupungissa. Kaupungissa jota en tunne omakseni, ja jota en Rakasta. Olen yksinäinen.

Viime viikonloppuna, Makkosen juhlittua edellisenä iltana kaverinsa polttareita, heräsin päänsärkyyn joka ajoi minut alastomana sikiöasentoon suihkun lattialle. Tajusin, että minun on päästävä sairaalaan. Tajusin, että Makkonen ei voi auton rattiin hypätä. Tajusin, ettei minulla ole ketään kenelle soittaa.
Ajoin itse itseni ensiapuun, makasin osastolla ja odottelin kipulääkityksen tehoavan ja päätin; On jälleen aika lähteä.


Tälläkertaa minua ei ahdista. Rakastan nykyistä asuntoamme, ja odotan tulevaisuutta. Mutta silti me lähdemme, koska minun on ikävä kotiin.


Toimituksen huomautus: Edellämainuttu on kirjoitettu ajatuksenvirtana, eikä varmastikaan ole kovin selkeää tekstiä. Pahoitteluni.

- Rva. M

6 kommenttia:

  1. Olen myös asunut ulkomailla ja tunnistin osin itseni noista teksteistäsi. Nuorempana ikuisen levottomuuden takia ulkomailla oli parempi olla kun kotimaassa. Joskus on ikävä sinne takaisin, mutta perhe ja ystävät pitää täällä. Välillä taitaa olla niinpäin että Herra Turtle on se joka välillä vihjaisee että voitaisiin lähteä ulkomaille asumaan...

    Kiitos muuten blogistasi! Odottelen aina innolla päivityksiä:)

    t: Green Turtle

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti löydätte paikan jossa te molemmat viihdytte.

    Miten käy adoptioneuvonnan? Siirtyykö se uudella paikkakunnalle?

    T. Lapseton

    VastaaPoista
  3. Minulla on hyvin samantapainen kokemus ulkomailla asumisesta. Tarpeesta päästä pois. Olen todella iloinen puolestanne, jos VOITTE muuttaa, jos se on teille mahdollista.

    Itse olen alkanut vanhemmiten kaivata aina vain enemmän synnyinseuduilleni. Muuttaisimme molemmat sinne heti, jos vain voisimme, mutta kun se ei käy - työasiat..

    VastaaPoista
  4. PeLan mukaan voimme itse päättää miten menettelemme, eli mikäli neuvonta ehditään aloittaa ennen muuttoa, voimme käydä sen loppuun saakka täällä. Muussa tapauksessa suositeltiin papereiden siirtämistä toiselle paikkakunnalle.

    Nythän ei siis ole tarkoitus muuttaa enää ulkomaille, enkä sinne enää kaipaakaan. Olin täysin erilaisessa elämäntilanteessa silloin (8v hoitoja takana ex pulliaisen kanssa) ja riippumattomuus tuntui hyvältä.
    Nyt kaipaan enemmänkin päinvastaista, eli perhettäni ja läheisten tuomaa turvaverkostoa. Haluan heidän lähelleen myös mahdollisen tulevan lapsemme vuoksi. Eli niinkuin Lapsuskin sanoi, muutto takaisin kotikaupunkiini on toivottavasti pian edessä :)

    Kiitos teille kaikille kun kävitte ja viitsitte kommentoida. On mukava tietää teidän ajatuksianne näistä jaarituksistani.

    VastaaPoista
  5. Moro Muru!!

    Vai muuttoa puuhaatte :). Sanotaanko näin, että ihanaa saada teidät vään lähemmäs... Että teretulemast vaan!!

    Mulla on muutama ystävä, joka on myös muuttanut elämänsä aikana useammin kuin kahden käden sormet riittää. Sanovat, että missään ei tunnu rauhalliselta... Mä olen muuttanut elämäni aikana vissiin viisi tai kuusi kertaa. "Aikuiselämäni" aikana kolme kertaa. Ja joka kerta se on ollut ihan yhtä helvettiä. Mä vihaan sitä tavaroiden pakkaamista ja rahtaamista... Uudessa kodissa on kyllä sitten laittaa paikkat kuntoon.

    Läheiset ja ystävät tulevat tärkeämmäksi iän myötä, olen ma huomannut...
    Toisaalta mä haaveilen irtiottoa J:n perässä jonnekin ulkomaille. Jos J lähtisi pidemmäksi aikaa töihin jonnekin muualle, niin ottaisin virkavapaata ja lähtisin mukaan...

    Pus,
    Helmi

    VastaaPoista
  6. Iloista syksyn ja muunkin odotusta. Luin mielenkiinnolla blogiasi. Kauniita kuvia myös : )

    VastaaPoista